Wilson’s Prom – Vompatteja ja autioita rantoja

Wilson’s Promontory on yksi Victorian osavaltion kauneimmista kansallispuistoista, jos ei kaunein. Australian eteläisimmän kärjen peittävästä kansallispuistosta löytyy mieletöntä luontoa, autioita rantoja, unohtamatta vompatteja ja muita Australian elikoita. Taas yksi syy lisää teille rakkaat lukijat matkustaa Melbourneen!

Parin kolmen tunnin päässä Melbsistä sijaitseva Wilson’s Prom, tai tuttavallisemmin ‘The Prom’ on oiva kohde viikonloppureissulle, mutta täällä vierähtäisi helposti vaikka viikko. Wilson’s Prom ei ole mikä tahansa pikku metsikkö, vaan levittyy 50 000 hehtaarin alueelle, joten nähtävää riittää. Vierailimme täällä kahteen otteeseen viime vuonna, ja tulemme takaisin varmasti aina kun on mahdollisuus.

Luonnossa reippailun rakastajalle Wilson’s Prom on unelmakohde. Pitkin poikin kansallispuistoa kulkee unohtumattomilla maisemilla varustettuja polkuja, ja sinne tänne on ripoteltu leirintäalueita. Nämä ovat usein syrjäisillä hiekkarannoilla, jonne ei ole asiaa ilman pitkää vaellusta tai venettä.

Victorian rannat eivät ole samalla tavalla maankuuluja kuin vaikkapa Queenslandin Whitehaven Beach tai Tasmanian Wineglass Bay. Mutta monien pitäisi olla.

Siippani on Melbournesta kotoisin, ja siten vieraillut täällä useasti ja vaeltanut Wilson’s Promia sikin sokin. Meikäläiselle tämä oli elämäni ensimmäinen yön yli kestävä patikkaretki, joten otimme iisisti ja lähdimme vain yhdeksi yöksi. Pidän itseäni kohtuullisen hyvässä kunnossa olevana tyyppinä, joten en ollut vähääkään huolissani jaksamisesta. Leirintäalueet täytyy buukata etukäteen, ja päätimme yöpyä Refuge Coven leirintäalueella 16,6 kilsan päässä startista.

Tallustamalla rinkka selässä ylös alas kukkuloita saa hyvän treenin. Käppäily ei käy tylsäksi. Maisemat vaihtuvat metsäpalojen polttamista kukkuloista sademetsään, puroihin ja valkohiekkaisiin autioihin poukamiin. Sademetsän saniaispuiden peittämistä rotkoista puuttuivat vain dinosaurukset. Takaisinpäin talsimme läpi soiden, kivisten kukkuloiden ja vehreiden nummien.

Yli kymmenen kilsan taivalluksen jälkeen saavuimme Sealers Coveen, yhdelle Victorian mahtavimmista rannoista. Paratiisirannalla ei meidän lisäksemme ollut ristin sielua. Hirveästi himotti heittää tossut tiskiin, pystyttää teltta ja sukeltaa mereen. Lähdimme matkaan vasta iltapäivällä, ja aurinkokin alkoi jo laskea. Rinkka alkoi painaa selkää, ja jalkoja jomottaa. Luojan kiitos en ottanut mukaan sitä viinitonkkaa, minkä suunnittelin ahneesti kantavani. Siitäkin huolimatta, että pitkän reippailun jälkeen pieni ryyppy olisi ollut paikallaan.

Saavuimme perille Refuge Coveen vasta auringon laskettua. Vompatit tulivat luolistaan, ja bongasimme polulla useamman karvapalleron. Pimeässä kivikkoista polkua pitkin puikkelehtimisesta oli kuitenkin nautinnollinen retkeily kaukana. Rohan oli kyllä ehdottanut vaelluskenkien hommaamista ennen reissua, mutta uhmakkaasti lähdin lenkkareissa.

Uni ei tullut silmään, kun epämääräiset Aussilan otukset röhkivät läpi yön telttakankaan toisella puolella. Kävimme kurkistamassa mikä siellä märehtii, ja vompatit ja kenguruthan siellä pitivät kekkereitä pitkin leirintäaluetta.

Aamulla kroppaa kolotti kovalla alustalla valvomisen jälkeen. Sade ripotteli, ja edessä oli 19 kilsan lenkki takaisin starttiin valkohiekkaisen Little Waterloo Bayn kautta. Tossu painoi, mutta eteenpäin puskettiin. Tässä vaiheessa mietin, että hammasharjaankin olisi pitänyt porata reikiä, jotta rinkka olisi kevyempi.

Paratiisissa oli käärmeensä, tällä kertaa kirjaimellisesti. Polun varressa kölli harvinaisen iso, musta ja niljakas yksilö. Luultavasti tappavaa sorttia, niin kuin useimmat Aussilan käärmeistä. Vakuuttelin itselleni, että käärmeet kyllä pelkäävät enemmän meitä kuin me heitä, ja luikertelevat ihmisiä karkuun. Ei välttämättä. Myöhemmin nimittäin melkein astuin toisen käärmeen päälle. Pienen, mutta ei varmasti yhtään vähemmän myrkyllisen. Bongasin luikeron vasta kun olin vain askeleen päässä. Käärme ei vaivautunut liikauttamaan nahkaansa. Vasta kun kaivoin kameran esiin, se kiemurteli pusikoihin.

Mitä tästä opimme? Ahneella on paskainen loppu. Vaikka kuinka kuvittelisit olevasi superkuntoinen olympiaurheilija, kokemattoman trekkaajan kannattaa aloittaa lyhyemmillä pyrähdyksillä. Vodkajauhe on mainio keksintö vaeltajille!

Wilson’s Promista sain kipinän patikointiin. Komeissa maisemissa reippailussa yhdistyvät liikunta ja luonnossa rentoutuminen. Ja paljon parempaa paikkaa ensimmäiselle yön yli kestävälle vaellukselle en olisi voinut toivoa! Wilson’s Promia ei kuitenkaan kannata missata vaikka vaellus ei nappaisikaan, mutta palataan siihen ensi kerralla!

Löytyykö ruudun takaa innokkaita trekkaajia, minkälainen oli teidän eka vaellus?