Ensivaikutelmia Vanuatusta

Opiskelijaviisumini Aussilassa oli menossa umpeen, ja tarkoitukseni oli jatkaa maassa oleskelua Working Holiday –viisumilla. Meikäläisen matka Aussilassahan ei ole ohi, ihan liian paljon tehtävää ja nähtävää! Typerien sääntöjen takia uutta viisumia varten minun piti lähteä maasta. Ajattelin yhdistää viisuminhakureissun aurinkolomaan, ja buukkasin halvimmat lennot aurinkoon mitä löysin. Meikäläinen lähtee Vanuatulle! Saariryhmään, josta en tiennyt mitään muuta kuin sen, että siellä asuu maailman onnellisin kansa (ainakin Iltalehden lööppien mukaan).

Kuten jokainen meikäläisen reissustoori, Vanuatun reissu alkaa myös siitä, kun melkein missasin lentoni. Epähuomiossa menin kansainväliseen terminaaliin, kun unohdin, että minullahan on välilasku Brisbanessa. Kyllähän te meikäläisen tiedätte, reissaaminen ilman draamaa olisi tylsää, oli se sitten kadonnut omaisuus, pankkikortti tai huppelissa missattu lento!

Vanuatun pääkaupungissa Port Vilassa odotti unohtumaton vastaanotto. Bändi soitti reggaetyylisiä sointuja kukkaleit kaulassa, ja lentokenttä oli enemmänkin kuin…. Heinävaja tai kasvihuone. Pyysin informaatiotiskin tätiä hommaamaan meikäläiselle mahdollisimman halvan katon pään päälle, ja oh boy, luukku olikin sen näköinen. Olen aika varma että saaren alkuperäisasukkaat asuvat paremmissa majoissa. Yhteiseen keittiöön ei tarvinnut astua sen jälkeen, kun tein havainnon, että se on täysin torakoiden valtaama.

Pettymykseksi aurinkokin oli pilvien takana. Kuljeskelin pitkin Port Vilan mutaisia katuja keskenäni. Turisteja ei juuri näkynyt, ja meikäläistä toljotettiin kuin maailman ensimmäistä valkoista naista. Hotellin respassa naikkonen vinkkasi, että lähellä on komioita vesiputouksia. Kuski tarjoutui ystävällisesti menemään kanssani naimisiin, jos ikinä päätän jäädä Vanuatulle ikiajoiksi. Kuinka houkutteleva tarjous vanhalta, lihavalta partasuulta.

Vesiputoukset olivat huikean kauniita, paljon vettä (jotakin hyvää tästä vesisateesta), turkoosia vettä ja värikkäitä kaloja. Muita turisteja ei juuri ollut, ja pelkäsin liukastuvani liukkailla kivillä hyppiessäni keskellä tiheää sademetsää, missä kukaan ei ole auttamassa. Ja sitten puolen metrin päähän tippui iso kookospähkinä. En ikinä tajunnut, että kookospähkinät voivat olla niin vaarallisia! Pikagoogletuksella selvisi, että vuosittain kuolee 150 ihmistä kookospähkinän tippuessa päähän!

Matkalla takaisin kaupunkiin pysähdyin Melen pikkukylässä, jossa oli käynnissä itsenäisyyspäivän bileet. Musiikkia, ruokakojuja, fudista ja chillailevaa jengiä. Söin lounaaksi jonkinnäköisiä kebakoita, mistä lie koirista tehty. Paikallisten naisten värikkäät ‘Mother Hubbard’ mekot ovat kyllä tyylikkäitä, milloinkohan ne rantautuisivat Suomeen!

Port Vila ei ollut ihan se trooppinen paratiisi, mitä olin tullut hakemaan. Taustatutkimusta en tietenkään ollut tehnyt ollenkaan ennen tänne lähtöä. Illalla chillailin reggaebaarissa bissen ja ilmaisen wifin äärellä, kun aussijamppa tuli rupattelemaan. Hän kertoi lähtevänsä seuraavana päivänä Hideaway -saarelle, ja kysyi huvittaisiko lähteä mukaan. No mikä jottei! Siitä lisää ensi kerralla…