Elämää ja kuolemaa Varanasissa

Lähdimme Rishikeshistä iltayhdeksältä, saavuimme Varanasiin seuraavana päivänä iltapäiväkahdelta. Varanasi hirvitti etukäteen. Kokeneen Intian-matkaajan Rohaninkin otsa rypistyi, kun kerroin haluavani käydä siellä. Siteeraten Lonely Planetia eli lounaria: ‘Brace yourself. You’re about to enter one of the most blindingly colourful, unrelentingly chaotic and unapologetically indiscreet places on earth. Varanasi takes no prisoners.’

Selvisimme asemalta hotellille suhteellisen kivuttomasti, mitä nyt liikenne oli täysin jumissa jonkin aikaa, ja kukaan ei liikkunut mihinkään. Riksaan hyppäsi ylimääräinen kaveri, joka heti innokkaasti kävi hieromaan tuttavuutta. ‘What is your good name madam?’ (Kaikki nimet ovat Intiassa hyviä). Heppu lähti seuraamaan, kun jätimme riksan ja jatkoimme pitkin Varanasin kapeita, haisevia kujia. Loppupeleissä ukosta oli jotain hyötyäkin, kun eksyimme kujien muodostamaan labyrinttiin. Hän johdatti meidät perille komission toivossa. Turha toivo, tällä kertaa meillä oli varaus. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten tässä kuva hotellistamme…:

Haridwarin hotellissa meillä ei ollut suihkua, Rishikeshissä ei vettä. Nyt vesi oli jääkylmää, ja apinat hyppivät ikkunassa. Hotellin kattoterassiravintolan menu oli kattava, kunnes selvisi ettei aineksia ole kuin kahteen ateriaan. No, maussa ei sentään ollut valittamista, jogurttikanaa ja kasviskormaa… Nam! Kalja oli sentään myös kylmää, vaikka olikin tämän reissun kalleinta, lähes 2 euroa 0,65 litran pullo, yhdessä hindujen pyhimmistä kaupungeista kun ollaan. Väitetään muuten jossain olevan myös maailman vanhin kaupunki. Intialaiset ovat tekopyhiä piilojuoppoja. Olutta löytyy aina tiskin alta, tai vähintäänkin kaikki tietävät tasan tarkkaan, mistä sitä saa.

Kello viisi aamulla heräsimme veneilemään Gangesille auringon noustessa. Gangesin varrella olevilla ghateilla eli rappusilla jengi rukoilee, käy aamutarpeillaan, peseytyy, pesee hampaat ja pyykkinsä tässä pyhässä avoviemärissä. Jostain muistan lukeneeni, että Gangesin vesi Varanasissa ylittää uimakelpoisen veden bakteeriarvot 3000-kertaisesti, puhumattakaan juomavedestä. Noin 50 metriä eteenpäin, ja saavuimme yhdelle ruumiiden polttoghateista, jossa grilli on tulilla 24/7, tuhkat tietysti kipataan jokeen niin kuin kaikki muutkin jätteet.

Ruumiiden polttaminen on kastittomien eli koskemattomien hommaa. Ghatilla poltetaan jopa 600 ruumista päivässä! Naiset eivät jää seuraamaan polttoa, sillä kyyneleiden uskotaan pitävän sielun ruumiissa. Homma on sotkuista; luut eivät aina pala helposti, ja raajoja pitää usein tökkiä ja asetella uudestaan nuotiolle. Kun homma on ohi, ja on seuraavan ruumiin vuoro, pieni pala palamatonta ruumista heitetään veteen kalan ruoaksi. Saaliin napannut kala auttaa sielua matkaamaan seuraavaan elämään.

Polttopaikka riippuu ihmisen kastista ja statuksesta. Ylimmät kastit poltetaan korokkeella. Köyhien hautajaiset maksetaan ruumiiden vaatteiden ja muun omaisuuden myymisestä saaduilla rahoilla. Sadhuja, alle 10-vuotiaita lapsia, leprapotilaita ja myrkkykäärmeen puremaan kuolleita ei polteta, sillä he ovat puhtaita sieluja, eivätkä synny uudestaan. Polttamisen sijaan heidät viskataan jokeen pallo jalassa. Kuvittelin mädäntyneen, turvonneen ruumiin pulpahtavan pintaan minä hetkenä hyvänsä.

Intiassa kuolemaan suhtaudutaan kenties kevyemmin kuin länsimaissa. Kuolema on vain osa elämää. Tämä liittyy tietysti hindulaisuuteen ja uudelleen syntymiseen, mutta varmaan myös siihen, että Intiassa elämä ja kuolema on kaikkialla, eikä sitä voi välttyä näkemästä. Tämän myötä ihmisillä on parempi ymmärrys siitä, että mikään ei ole ikuista. Länsimaissa ihmiset välttävät edes ajattelemasta omaa väistämätöntä kuolemaansa kuvitellen elävänsä ikuisesti.

Hotellin lähellä oli lounarissa ylistetty ‘saksalainen leipomo’ eli ravintola. Miksi Intiassa monia ravintoloita kutsutaan saksalaisiksi leipomoiksi, luoja yksin tietää. Intian ravintoloissa venähtää useimmiten vähintään pari tuntia, kun tarjoilijoilla on parempaakin tekemistä kuten vetelehtiminen. Kun aamupala vihdoin kiikutettiin eteen, ‘leipäkori’ oli yksi kovaksi kuivunut leivänkannikka, ja ‘salaatti’ oli kaksi tomaatti- ja kurkkuviipaletta. Tarjoilija ei saanut tällä kertaa tippiä. Teki mieli kysyä mihin helvettiin se kaksi tuntia meni, moottorisahalla leivän halkaisuun kenties, sillä leipomiseen se ei ainakaan mennyt.

Ghateilla keikisteli kuolleiden tuhkaan itsensä peittänyt sadhu, tällä kertaa vailla rihmankiertämää, joten ei otettu kuvaa pyhistä sukukalleuksista. Illallismestaa valitessa luotimme taas sokeasti lounariin. Seuraavana yönä ajattelimme kyseistä matkaopasta lämmöllä, kun kekkerit vatsassa alkoivat. Matkalaisia koeteltiin, kun molemmista tuuteista lensi pitkälle seuraavaan päivään asti, jolloin oli edessä 16 tunnin juna Kolkataan. Mielessä kävi 90-luvun suosittu kusetusrinki Varanasissa, jossa ravintolat myrkyttivät turisteja, hotellit ohjasivat tietyille lääkäreille, jotka käärivät rahat. Kusetus lopetettiin vasta vakuutusyhtiöiden päästessä jäljille, ja sitä ennen kaksi turistia kuoli. Ainoa helpotus oli ajatus, että Varanasissa kuollessa ihmisen maallinen vaellus on ohi.

Aamulla piti kirjautua hotellista ulos, mutta omistajan nähdessä heikon happemme hän järjesti meille sängyn, johon pääsimme lepimään junaan asti. Juna-asemalla henki pihisten, rottien vilistessä jaloissa ja ylimielisten lehmien tuuppiessa huumorintajua koeteltiin. Junaan päästyämme taju lähti kuitenkin onneksi nopeasti. Varanasi-Kolkata -väli on pahamaineisin Intiassa junaryöstöjen vuoksi, ja yö meni tuskanhiki otsalla painajaisten seurassa.

Hieman harmitti, että meillä oli Varanasissa vain kaksi yötä, olisin itse viihtynyt kauemminkin seikkaillessa Varanasin värikkäillä kujilla.