Riksaralli Intiassa, osa 2

Lisää tunnelmia häämatkalta riksarallista Intiassa! Jos missasit ensimmäisen osan, lue se täältä.

Riksaralli ympäri Tamil Nadun osavaltion kesti seitsemän päivää. Päiväkilometrit vaihtelivat 150 ja 250 kilsan välillä. Siispä kuvittelimme ihan oikeasti ennen matkaa, että ralli on helppo sunnuntaiajelu, jonka aikana ehdimme tehdä turrejuttuja, chillata ja tutustua nähtävyyksiin.

Taas kerran olisi pitänyt muistaa, että ollaan Intiassa.

Matkat kestävät paljon kauemmin kuin miltä paperilla vaikuttaa. Riksa kulkee parhaimmillaan viittäkymppiä, ja tiet ovat usein tukkoisia.

Tiet Tamil Nadun osavaltiossa ovat hyvässä kunnossa verrattuna muuhun Intiaan, ja siltikin kunto vaihteli asfaltista kuoppaistakin kuoppaisempiin maanteihin, joilla eteneminen oli etananvauhtia. Maaseudulla liikenne rauhoittui, mutta samalla bussien ja rekkojen vauhti kasvoi samassa suhteessa.

Riksalle on myös noin tunnin välein annettava lyhyt breikki jäähtymiseen, muuten kerjää ikävyyksiä. Joinakin päivinä ajoimme yli kymmenen tuntia pikaisilla stopeilla.

Päivät olivat rankkoja. Herätyskello herätti joka aamu kuudelta, sillä 7.30 piti olla valmiina. Sitä ennen piti ehtiä syödä aamiainen, kuunnella päivän briiffaus, pakata ja putsata riksa. Kahdeksan kieppeillä lipun heilautuksella lähdimme matkaan, äänitorvet ja monilla omat tunnusbiisit kajareista raikuen, meillä tietenkin tiiminimen mukaisesti Pinky & The Brain. Parissa kaupungissa aamun starttia olivat seuraamassa myös televisiokamerat.

Intian maaseudulla kun oltiin, vessastopit olivat juuri niin miellyttäviä kuin kuvitella saattaa.

Lounaalla ei usein ollut yhteistä kieltä, menua saati ruokailuvälineitä. Käsin, tai oikealla kädellä jos tarkkoja ollaan, popsimme vetiset currytkin.

Mätöt olivat herkullisia poikkeuksetta. Kenties siinä on jotain perää, ettei ruoka maistu yhtä hyvältä aseilla syötynä! Yleensä setti oli yksinkertainen curry ja chapati -leipä, mutta silloin tällöin pääsimme nauttimaan huikeita 12 ruokalajin thaleja.

Muutaman kerran vierailimme riksarallin yhteistyökumppanina toimivan hyväntekeväisyysjärjestön rakennuttamissa kouluissa.

Nämä kouluvierailut olivat rallin parasta antia. Lapset olivat riemuissaan hassusti pukeutuneiden valkonaamojen visiitistä. Jotkut jakoivat lapsille lahjoja, kuten kyniä, vihkoja tai karkkia. Lasten lahjominen on ongelmallista, sillä se voi opettaa lapset näkemään länkkärit vain kinuamisen kohteina. Parempi tapa on antaa lahjat koululle tai opettajille.

Vierailimme myös kuurojen lasten koulussa, jonka herttaiset lapset valloittivat sydämemme. Joissain luokissa nousi täysi kaaos lasten roikkuessa lahkeissa ja kirkuessa ympärillämme. Krikettimatsissa lapsia vastaan kärsimme rökäletappion. Vierailu oli epäilemättä lasten kouluvuoden kohokohtia.

Ajaminen oli uuvuttavaa, sillä riksan ratissa saa olla skarppina. Isommalla menopelillä on etuajo-oikeus, vaikka harvemmin sitä tulee mieleen kamikazerekan eteen kurvata muutenkaan. Poikkeuksena sääntöön hienompi auto antaa tietä lommoiselle, vaikka olisikin kookkaampi. Se, kenellä on enemmän menetettävää siis väistää.

Äänitorven käyttö on ehdottoman tärkeää. Intialaiset ajavat toinen käsi torvella, ja liikenteessä töötätään jo ihan pelkästään merkiksi siitä, että ollaan olemassa. Tööttiä huudatetaan myös kun ohitat toisen ajoneuvon tai temppelin, ja joskus huvin vuoksi. Pitempi tööttäys tarkoittaa, että olet jonkun tiellä.

Intiassa äänitorven huudatus ei siis ole merkki jonkun urpoilusta liikenteessä, vaan kommunikaatiota, jonka ansiosta liikenne sujuu, jopa yllättävän hyvin. Jollain ihmeen tapaa tämä kaaos kuitenkin nimittäin toimii.

Mukaan pakatut korvatulpat tulivat totiseen tarpeeseen vastaantulevien bussien tärykalvot räjäyttävien äänitorven töräyttelyjen jälkeen, mikä herättäisi kuolleetkin. Veikkaan, että kuuloaisti heikentyi muutaman pykälän tällä reissulla.

Seitsemän päivää Intian teillä meni hengitystä pidätellen vaatteet hiestä märkinä, eikä pelkästään lähes 40 asteen kuumuuden takia. Kuumottavimpia tilanteita olivat ohitukset hullujen tuhatta ja sataa painavien rekkojen ja bussien kanssa.

Hullunkiilto silmissä kaahaavat bussikuskit ovat Intiassa maanteiden kuninkaita. Heille pieni riksa on pelkkä kärpänen liiskattavaksi.

Jatkuvasti olin varma, että nyt kutsuu matojen valtakunta ja manalan majat, kun kaasu pohjassa pyyhältävä bussi hipoi alle puolen metrin päästä. Intialaiskuskit tuntuvat kuitenkin näkevän sentin tarkkuudella, minkä verran tilaa on ohittaa.

Intiassa on ihan normimeininkiä, että bussi kaahaa kohti väärällä puolella tietä ja väistää viime hetkellä. On ihan normaalia myös, että rekka lähtee ohittamaan samaan aikaan kun vastaan tulee toinen rekka, ja toiselta puolelta ohittaa mopo. Siis neljä ajoneuvoa rinnakkain kapealla tiellä.

Yhtäkkisten monsuunisateiden yllättäessä tuulilasin läpi ei nähnyt mitään, ja ainoa vaihtoehto oli kurvata tien viereen ja odotella sateen loppumista. Maaliin piti yrittää päästä ennen auringonlaskua, sillä edes järjestäjät eivät halunneet meidän ajavan pimeässä. Aina se ei onnistunut, ja sateessa pimeässä isossa kaupungissa ajaminen Intiassa ei ole kokemus, mitä jään kaipaamaan.

Saavuttuamme myöhään iltapäivällä hotelliin meidät otettiin usein vastaan kuin kuninkaalliset. Kaulaan pujotettiin simpukkakoru ja henkilökunta jonotti poseeraamaan kuviin kanssamme.

Kun on istunut hermot riekaleina riksassa kymmenen tuntia pölyä niellen ja saasteita hengittäen tukahduttavan kuumassa ilmastossa, meidän prioriteettimme oli kuitenkin kylmä Kingfisher ja pulahdus uima-altaaseen, jos sellainen hotellista löytyi.

Ja voi sitä lian ja noen määrää! Päivän jälkeen riksassa ihonväri alkoi muistuttaa paikallisia, eikä se johtunut auringosta. Kerran jouduin käymään kolme kertaa suihkussa, ennen kuin valkoinen pyyhe pysyi kuivatessa valkoisena.

Huonepalvelusta parin bissen tilaaminen ei koskaan ollut yksinkertaista, ja henkilökunnan kanssa jankuttaessa teki mieli repiä hiukset päästä. Luku kaksi ei oikein tahdo sujua intialaisilta englanniksi. Kun pyysimme kahta bisseä puhelimessa, vastaus oli aina sama: “One or three?” “TWO!!!” “You want three?” Jankutus jatkui, kunnes uskoimme viestin menneen perille. Ovella odotti kuitenkin aina joko yksi tai kolme bisseä. Olisi kai pitänyt tilata suoraan viisi, sillä ilta usein venähti pitkäksi, kun innostuimme kertaamaan päivän kokemuksia kanssakilpailijoiden kanssa hotellin baarissa.

Kädet kuvittelivat vielä yölläkin olevansa riksan ratissa, ja vibrasivat kuin pahimmallakin ammattikrapulaisella.

Missä mentiin, miten homma toimi, ja miksi meillä oli kahelit peruukit päässä? Viimeiset fiilikset riksarallista ensi kerralla!