Diwali ja Intian ja Pakistanin rajaseremonia

Seuraava etappimme oli Amritsar, jossa viettäisimme myös intialaisten vuoden suurinta juhlaa, eli Diwalia. Pathankotin juna-asemalla ei länkkäreitä näkynyt. Vihreätukkainen, pitkäpartainen kerjäläinen oranssissa kaavussa tuli vaahtoamaan Rohanille ilmeisesti jotain tärkeää. Matkustimme taas pykälää alemmassa luokassa. Lippuja ei ikinä kysynyt kukaan, ja vaunussa oli ainakin kaksi kertaa niin paljon porukkaa kuin piti. Siinä sitä oltiin kuin sillit suolassa, isot miehetkin sulassa sovussa sylikkäin. Junan saavuttua Amritsariin Rohanin toinen kenkä oli hukassa. Koko vaunu taskulamppujen kanssa hädissään metsästi sandaalia, jota ei löytynyt. Tarjoutuipa joku antamaan omat kenkänsä Rohanille. Hyppäsimme pois junasta, ja hetken päästä muutama ukkeli juoksi perään, tossu löytyi sittenkin, ja jokainen vuorollaan paiskasi Rohanin kättä.

Amritsar on sikhien eli erinäköisten tötteröpäiden kaupunki. Erikoista jengiä, kantavat aina mukanansa miekkaa, ja kaikilla on sama sukunimi Singh. Kaikilla intialaisilla on hius- ja muu karvafetissi (muhkeat viikset ovat suuri ylpeydenaihe), mutta sikheillä homma on kyllä lähtenyt lapasista. He eivät ikinä elämänsä aikana leikkaa tukkaansa, vaan käärivät sen turbaaniin, ja tekevät hassuja kampauksia pitkille parroilleen. Oma suosikkini oli ehkä kaksi lettiä, jotka oli isketty korvien taakse.

Luojan kiitos meillä oli rauhallinen hotelli, sillä katujen turvalliset desibelirajat reilusti ylittävä mekkala alkoi pikkuhiljaa pistää niin sanotusti ponnarin tiukalle. Olen kiintynyt tärykalvoihini, enkä enää poistunut hotellihuoneesta ilman korvatulppia. Intialaiset kun ajavat toinen käsi äänitorvella, jota huudatetaan automaattisesti sekunnin välein. Joulukuusia muistuttavien rekkojen takana lukee koristeellisin kirjaimin: ‘Horn please’.

Hotelli järjesti meille taksikuskin, joka ajelutti meitä yhden illan. Kävimme Pakistanin rajalla katsomassa rajaseremonioita, jossa intialaiset ja pakistanilaiset sotilaat kilpailivat kumpi pystyy huutamaan yhtäjaksoisesti kauemmin vetämättä henkeä, sekä kumpi potkaisee korkeammalle. Isot miehet heittivät jalkaa kuin meikäläinen showtanssiaikoina konsanaan. En tiedä, onko seremonian tarkoitus säikytellä toista osapuolta, mutta me saimme ainakin hyvät naurut. Intialainen yleisö tanssi Jai Ho:n tahdissa ja huusi voitonhuutoja.

Täältä kävimme Matan labyrinttimaisessa luolatemppelissä (alla).

Intiassahan on jatkuvasti festarit menossa, mutta Diwali on se tärkein. Diwali on valon juhla, ja jengi koristelee kaiken asunnoista lehmiin värikkäillä jouluvaloilla ja muilla tilpehööreillä. Diwali merkitsee myös uuden vuoden alkamista monille hinduista. Pommit paukkuivat aamusta iltaan, ja perinteisesti Amritsarin Kultaisen Temppelin yllä nähdään upeat ilotulitukset. Hotellin johtaja kuitenkin kertoi meille, että tänä vuonna niitä ei nähdä, sillä ilotulitustehdas oli räjähtänyt. Olimme päässeet Intian reissullamme siihen pisteeseen, että tämän kaltaiset uutiset eivät enää hetkauttaneet. Normimeininki.

Diwali on perhejuhla, eikä se siten turangille tarjoa mitään ihmeellistä spektaakkelia, täällä Amritsarissa ainakaan. Juhlan kunniaksi kuitenkin illalla sijoitimme yhteen Amritsarin hienoimmista ravintoloista, liinat pöydillä, ja eikä edes ruokaa seinillä. Neljä ruokalajia ja 0,65 litran kolpakot yhteensä vajaa 20 euroa. Normaalisti maksetaan samasta setistä ehkä 6-8 euroa. Note to self: Ei neljän ruokalajin illallista Intiassa, kun on pakki sekaisin, ja olet hyppäämässä 13 tunnin junaan alemmassa luokassa.