Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme Tasmanian itärannikolla sijaitsevaan Freycinet National Parkiin. Tänne meidät houkutteli rantsu, jonka Lonely Planet lei Lounari on rankannut yhdeksi top 10 biitseistä koko maailmassa; Wineglass Bay.
Syrjäisen rantsun saavuttaa vain reippailemalla kukkulan yli. Vedimme lenkkareita jalkaan parkkipaikalla, kun kesy pikku kengu hyppi meitä morjestamaan. Sen nimeksi tuli Keijo. Kengulla oli herkut mielessä, ja epäröimättä kaivoin päärynät esiin. Jälkeenpäin rupesi kaduttamaan. Söpöjen kengujen hemmottelua on vaikea vastustaa, mutta kannattaa muistaa, että ruokkimalla villieläimiä tekee niille karhunpalveluksen!
Vaellus jyrkkää polkua pitkin ei ole kaikista heikkokuntoisimmille. Edestakaiseen reippailuun kivisiä polkuja pitkin meni kolme tuntia. Hyvä treeni, ja Wineglass Bayn unelmarantsu oli todellakin sen arvoinen! Hulluimmat pulahtivat reippailun jälkeen jäätävän kylmään veteen viilentymään.
Matkalla kohti leirintäaluetta pysähdyimme todistamaan kohtalaisen upeaa auringonlaskua!
Pimeän laskeuduttua palasimme tien päälle etsimään leirintäaluetta. Käännyimme hiekkatielle metsän keskelle. Hiekka muuttui pehmeäksi ja upottavaksi ja ennen kuin tajusimmekaan, olimme jumissa. Auto vain upposi syvemmälle. Puhelimessa ei ollut kenttiä. Paniikki. Muistimme nähneemme jonkin sortin resortin lähistöllä. Jätimme auton ja syöksyimme sysipimeyteen vain pikkuruinen taskulamppu mukanamme. Siinä vaiheessa kun taskulamppu alkoi näyttämään pattereiden loppumisen merkkejä, rupesi jo jännittämään!
Onni oli meidän puolellamme, ja seikkailulle saatiin onnellinen loppu. Löysimme jonkin sortin mökkejä, ja ennen pitkää mestan huoltomiehen. Hyppäsimme traktorin kyytiin ja eipä aikaakaan, kun saimme campervanin ylös hiekasta. Päätimme unohtaa koko leirintäalueen, ja pysäköimme läheiselle rantsulle (yllä) yöksi. Aamulla heräsimme pitkältä valkoiselta hiekkarannalta aaltojen loiskeeseen, ja edellisen yön seikkailut olivat enää kaukainen muisto.
TO BE CONTINUED…
Jätä kommentti