Xin Chao! Terveisiä Vietnamista

Löysin itseni vähän aikaa sitten Vietnamista. Kyseessä oli Intrepidin 15 päivän ryhmämatka läpi Vietnamin aina Ho Chi Minh Citystä Hanoihin. Ryhmässä matkustaminen arvelutti ensin. Myönnän, mukana oli ennakkoluuloja. Ne osoittautuivat kuitenkin turhiksi, ja reissu oli ikimuistoinen. Matkassa oli vain hyviä tyyppejä, ja näimme lyhyessä ajassa paljon.

Vietnamin matka tuli puskista. Sussulla ja minulla oli ikävä toisiamme, ja yhtenä iltana Rohan sitten ehdotti, että liittyisin seuraan hänen eeppisen matkansa Vietnamin osioon. Vietnamista en tiennyt etukäteen juuri mitään, kun varasin lennon Ho Chi Minhiin eli Saigoniin, mutta kun matkoista on kyse, meikäläistä ei yleensä kauheasti tarvitse suostutella.

Löysin itseni mammuttimaisesta paniikkikiireestä organisoidessani lähtöä lentokentälle kohti Vietnamia, sillä jatkaisin samalla matkaani Suomeen ja jättäisin Aussilan toistaiseksi taakseni. Kämpän tyhjentäminen, avaimen palauttaminen, pakkaaminen…

Kun pääsin kentälle, siellä ei ollut ketään. Kärttyinen mamma check-inissä ilmoitti, että check-in on suljettu. Itku kurkussa rukoilin mammaa vielä päästämään minut lennolle. Mamma ei heltynyt, mutta viereisellä henkilökunnan jäsenellä oli enemmän sydäntä. Hän soitti pari puhelua, ja ilmeni, että kone oli myöhässä, ja ehtisin lennolle sittenkin. Lensin AirAsialla KL:n kautta Saigoniin.

Pitkän, epämukavan, valvotun yön jälkeen saavuin kuumaan ja kosteaan Vietnamiin vain huomatakseni, että rinkka ei saapunut mukana. Mitä nyt vielä? Onneksi vastassa oli lohduttava Rohanin olkapää.

Taksi pujotteli läpi Vietnamin kaoottisen liikenneviidakon hotellille. Vietnamilaiset saavat mitä tahansa mahtumaan pienen mopon taakse. Näimme mm. lehmiä, sikoja, kokonaisia perheitä ja parisänkyjä! Pelkästään autojen ja mopojen määrä on järjetön. Sen 15 päivän aikana, jonka vietimme Vietnamissa, en oppinut ylittämään tietä. Käytin aina Rohania tai jotain muuta ihmiskilpenä. Sen yhden ainoan kerran, kun yritin itsekseni ylittää tietä, lähes kuolin.

Katsokaas, Vietnamissa normaalit länsimaiset neuvot eivät toimi. On parempi, että ET katso molempiin suuntiin, vaan yrität olla huomaamatta tuhatta ja sataa joka suunnasta kohti syöksyviä ajoneuvoja. On kai siinä järkeä olla katsomatta kuolemaa silmiin, tai jotain.

Jos siis haluat ylittää tien Vietnamissa, tee ensin rauha jumalasi kanssa, sulje silmäsi ja rauhassa sukella liikenteen sekaan päättäväisin askelin. Varsinaista extreme –urheilua. Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole, kun ei kiinnostanut pysähtyä keskelle tietä sitä ottamaan.

Emme ehtineet Ho Chi Minhiä sen kummemmin tutkimaan. Ilman rinkkaa oli yritettävä löytää jotakin vaatetusta paikallisilta toreilta, huonolla menestyksellä. Vaatekoot tuppasivat olemaan hieman pieniä. Seuraavana aamuna matka jatkui Mekong-joelle!