Istun parasta aikaa Sri Lankan palmurannan tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Ulkona palmut huojuvat tuulessa ja aallot tyrskyävät rantaan. Tuuletin ei juuri viilennä ja hiki virtaa, mutta rakastan suolaisen meri-ilman tuoksua.
Meillä on vielä pari viikkoa aikaa nauttia rantaelämästä Sri Lankassa, ennen kuin vaihdamme maisemaa tältä erää viimeiseen kohteeseemme, tällä kertaa Malediivien postikorttirannoille. Odotan jo Australiaan paluuta into pinkeänä. Odotan sitä lähes yhtä paljon kuin Malediivien vetten ylle rakennettua bungalowmajoitusta, tai yhtä paljon kuin odotin aikoinaan diginomadielämän alkua. Odotan rutiineja, kotona kokkailua, ystävien kanssa juoruilua, leffahetkiä sohvalla, terveellistä ruokaa viherjuomineen, patikointia Australian ihanassa luonnossa, ja ennen kaikkea lepoa, lepoa ja lepoa. Ja kunhan olo on tarpeeksi hyvä, paluuta treenaamisen pariin.
2019 tulee olemaan suuri muutosten vuosi. Helmikuun lopussa palaamme siis lähtöruutuun Australiaan, josta seikkailumme alkoi 14 kuukautta sitten.
Takana on 14 kuukautta nomadielämää, elämää ilman kotia 14 eri maassa läppärillä töitä tehden ympäri maailmaa. Diginomadielämälle emme ole sanomassa lopullisia hyvästejä, mutta tauko tulee enemmän kuin tarpeeseen. Terveys on laitettava etusijalle, ja se vaatii nyt kunnon varikkopysähdystä. Samalla otamme tämän tauon aikalisänä. Nyt on oiva aika pysähtyä miettimään, missä mennään, ja mitä oikeasti haluamme elämällä tehdä.
Onko järkeä matkustaa loputtomasti, jos siitä ei voi nauttia täysillä, uppoutua matkaan jokaisella solulla? Kaipaan kadoksissa olevaa omaa energistä ikiliikkuja-itseäni. Tuntuu siltä, että haluan kaatua sänkyyn, pimeään hiljaiseen huoneeseen ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Ajatus ei kulje ja eteenpäin porskutetaan lähinnä kahvin voimalla. Siinä missä alkumatkasta vielä joogasin ja kävin salilla, nyt kuntoa voi lähinnä kuvailla sanalla rapakunto. Entisenä himoliikkujana en ole tottunut siihen, enkä pidä siitä sitten yhtään. Tuntuu, etten ole oma itseni enää.
On aika pistää seikkailut jäihin, kunnes kroppa kulkee taas sopusoinnussa seikkailijasielun kanssa.
Tästä vuodesta ei tule kovin seikkailurikasta, ja se on välillä ihan ok. Meillä on varattuna tälle vuodelle Australiaan palaamisen jälkeen yksi ainut ulkomaan matka, ja sekin on lepoloma Thaimaassa. Jos palaudumme nopeasti, tarkoitus on myös seikkailla hiukan Australiassa.
En välitä tyhjistä uudenvuodenlupauksista, mutta säännöllisen tavoitteiden asettamisen koen tärkeäksi. Viime vuonna halusin päästä asemaan, jossa voin tehdä töitä reissun päältä. Tänä vuonna tavoitteet ovat erilaisia, mutta sitäkin tärkeämpiä.
Tämän vuoden tavoite on puhtaasti lepo, palautuminen ja parantuminen.
Sairaspäiviä on mahtunut matkaan aivan liian paljon. Olen joskus tainnut mainita, että kamppailen tiettyjen autoimmuunisairauksien kanssa. Eikä tuon miehenkään terveydessä kyllä kehumista ole. Nomadielämä pisti jo valmiiksi uupumuksen partaalla olevan kropan lisäkoetukselle. Nomadielämä on ollut huomattavasti stressaavampaa, kuin mitä etukäteen kuvittelimme läppärielämän palmun alla edes voivan olla.
Työn ja reissuelämän tasapainottaminen ei ole niin yksinkertaista, kuin miksi sen ehkä kuvittelee. Diginomadielämä ei todellakaan sovi kaikille, ja siihen liittyy paljon kääntöpuolia ja kompromisseja. Kääntöpuolista huolimatta emme ole saaneet siitä vielä tarpeeksemme. Meillä on vahva aikomus palata tien päälle sen jälkeen, kun vointi on parempi. Olemme nyt saaneet maistaa vapautta, emmekä vaeltajasieluina ole siitä ihan helposti valmiita luopumaan. Se on kuin päästäisi sisäkissan kerran ulos seikkailemaan; takaisin kotikissaelämään ei noin vain palatakaan. Vaellusvietti voittaa edelleen pesänrakennusvietin.
Tähän vuoteen liittyy lepäämisen ja palautumisen ohella myös koitoksia, joista ehkä avaudun myöhemmin, tai sitten en.
Joka tapauksessa tänä vuonna se suurin matka tulee olemaan matka omaan itseeni.
Olen koko sydämestäni kiitollinen, että meille aukeni mahdollisuus toteuttaa unelmamme diginomadielämästä. Matka on ollut mielettömän antoisa ja opettavainen. Monet jahtaavat unelmiaan kuvitellen, että sen toteutuminen on se yksi elämästä puuttuva asia, minkä tarvitsee ollakseen onnellinen. Unelmia pitää olla, ilman niitä elämä ei maistu elämältä. Unelmat pitävät sielun nuorena. Ja itseään kannattaa haastaa, muuten päätyy polkemaan elämässä paikallaan.
Mutta samalla kannattaa tiedostaa, ettei edes se unelmien täyttymyskään välttämättä tee onnelliseksi. Onnellisuus on tässä hetkessä, läsnäolossa ja arjen pienissä hetkissä. Tulen vielä myöhemmin kirjoittamaan lisää nomadielämän oppitunneista!
Lue myös: Unelmista, kateudesta ja onnellisuudesta
Nomadielämä on hiukan kirkastanut sumeaa pääkoppaani sen suhteen, mitä haluan elämältä. Tai ainakin mitä en halua. Olen kokenut olevani tuuliajolla kauan. Minusta on aina tuntunut, että minulla on liian monta kutsumusta. Siksi en ole osannut päättää, mihin suuntaan energiani keskittäisin, minkä polun kaikista lukemattomista mahdollisista valitsisin.
Tähän asti prioriteetti on ollut matkustamisen maksimoiminen uran rakentamisen kustannuksella. Uratikkaita mieluummin kiipeän palmupuihin. Ja vaikka matkustaminen on edelleen minulle rakas ja tärkeä asia elämässä, olen oppinut myös sen, että haluan myös itse työn olevan merkityksellistä ja antoisaa. Juuri siksi, että se onnellisuus piilee arjen pienissä asioissa.
Maailmalla matkustamisen myötä ajatus siitä, että tämän lyhyen matkan aikana, jota elämäksikin kutsutaan, haluan omalta pieneltä osaltani jollain tavalla parantaa maailmaa. Vaikka se olisi vain yksi ihminen tai pieni asia.
Ihminen käyttää töihin keskimäärin 90 000 tuntia elämästään. En halua hukata sitä asioihin, millä ei ole minulle syvempää merkitystä.
Joku saattaa muistaa, että reissunaisen lisäksi minulla on taustaa liikunta-alalla ja intohimo hyvinvointiin. Tällä hetkellä tuntuu vähän siltä, että tämän vuoden kuluessa saatan kääntää kelkkani kohti tätä toista intohimoani.
Mutta tunnetusti olen tuuliviiri, ja mitä tahansa voi tapahtua. Kuka tietää, ehkä pitäydyn sittenkin tutussa ja turvallisessa. Ehkä päädyn hulataiteilijaksi Vanuatulle, paimentamaan puhveleita Timbuktuun tai jos en muuta keksi, niin ihan vaan rehellisesti hulluksi kissanaiseksi Australiaan. Koko maailma on avoinna, ja se on tavallaan ihan kiva ajatus.
Marokon sininen kaupunki Chefchaouen on lumoava näky. Siniseksi maalatut kadut luovat boheemiin vuoristokylään maagisen tunnelman. Entä tiesitkö, että Chefchaouenilla on…
Marokko on rikkaan kulttuurin, värikkäiden soukien ja ihmeellisen arkkitehtuurin maa. Vietimme Marokossa hiljattain kaksi kuukautta ja rakastuimme sen monipuolisuuteen. Tässä…
Hiljattain palasimme Australiaan 15 kuukauden matkalta. Niin paljon kuin rakastinkin jokaista matkan matkakohdetta, olin myös odottanut paluuta. Pysähtymistä, rauhoittumista ja…
Fulhadhoo on Malediivien kauneimpia paikallissaaria. Sen rantaa on usein kutsuttu paikallissaarten parhaaksi. Kaiken kukkuraksi täällä rannalla loikkii vielä toistaiseksi enemmän…
Matkustaminen on yksi elämän parhaita kouluja. Yli vuoden kestävä matka on melkein kuin intensiivikurssi omaan itseen ja elämään. Mitä diginomadina…
Malediiveilla on perinteisesti ollut maine kalliina luksuskohteena. Paikallisten saarilla matkustaakseen ei kuitenkaan tarvitse uida rahassa, vaan nykyään Malediiveilla voi lomailla…
View Comments
Pystyn tosi hyvin samaistumaan näihin mietteisiin terveydestä – minustakin tuntuu siltä, että mieluiten nukkuisin seuraavat kaksi kuukautta putkeen. Harmi, että joudun olemaan paikoillani täällä kylmässä pohjolassa, mieluusti sitä toipuisi jossain lämmössä :P. Mutta tosiaan, kyllä se oma hyvinvointi kannattaa priorisoida, niin ihanaa kuin matkustaminen onkin. Viimeistään tuossa kolme päivää sitten, kun viimeinen isovanhemmistani nukkui pois, tajusin taas kerran, että ei täällä olla ikuisesti – elämä on todella hauras. Terveyttään (tai sen rippeitä) kannattaa todellakin vaalia <3. Paljon aurinkoa ja voimia sinne auringon alle!
Ei se kyllä helppoa ole, varsinkaan kun liikkuu paljon. Hyvä että huomaatte itestänne ajoissa näitä asioita niin ei sitten aivan kuukahda kesken matkan? nauttikaa malediiveista täysin rinnoin ja koittakaa levätä myös! ♥️
Hieno kirjoitus <3 Voin kuvitella, että nomadielämä sekä antaa että ottaa paljon. Samaistuin vahvasti tuohon, mitä sanoit työelämästä. Ja liikkuminen on niin iso osa omaakin hyvinvointia. Toivottavasti tämä vuosi tuo teille hienoja seikkailuja Australiassa ja kehon ja mielen tasapainoa. <3
Vähempikin väsyttää! Jo pelkästään itsenäiseen yrittäjyyteen liittyy runsaasti sellaista, mikä vie helposti voimat (vaikeus sanoa ei, aikataulutus, yksin työskentelyn haasteet jne) puhumattakaan että siihen liittää vaihtuvat maisemat ja kaikki seikkailut. Odotan uteliaana, mitä kaikkea rauhallinen vuosi tuo eteen, sieltä voi pulpahtaa erilaisia tarinoita.
Ihanan rehellinen teksti!<3 Luin ajatuksella koko setin ja kommentitkin, elämän suunta ja isommat kysymykset on kuitenkin aika harvinaista herkkua matkablogeissa. Luulen, että meitä monia yhdistää tietynlainen kipuilu ja suunnan etsiminen ja ehkä siitä pitäisi puhua enemmän. Tuli ainakin itselle sellanen fiilis että "jes en vaan mä vaan muutkin!" Mulla on itsellä tällä hetkellä sellainen tilanne, että oon tosi kivassa, mutta kaikki paukut vaativassa työssä, joka ei myöskään mahdollista ihan niin paljon reissaamista kuin mitä toivoisin. Priorisoin kuitenkin sitä ihan mielellään, mutta sitten välillä mietin, että kadunko myöhemmin, etten parikymppisenä reissannut niin paljon kun sielu sietää kun siihen on muuten mahdollisuus. Tsemppiä teille kotiinpaluuseen ja terveyttä tälle vuodelle! :)
I so feel you, soul sister! <3 Varsinkin tämä kohta tekstistäsi osui ja upposi: "Olen kokenut olevani tuuliajolla kauan. Minusta on aina tuntunut, että minulla on liian monta kutsumusta. Siksi en ole osannut päättää, mihin suuntaan energiani keskittäisin, minkä polun kaikista lukemattomista mahdollisista valitsisin." Olisin voinut kirjoittaa täysin samoin. Muutenkin tekstisi resonoi tosi vahvasti. Olen ollut myös tuuliajolla pitkään osaamatta päättää, mikä on seuraava suunta. Varsinaisesta nomadielämästä on vierähtänyt jo pitkään omalla kohdallani, mutta viime vuosikin meni kolmen eri maan väliä ravatessa. Koti siellä, toinen täällä. Tavaroita muuttolaatikoissa eri maissa, useita eri ammatteja ja työkuvioita eri maissa. Elän jonkinlaista välivaihetta, mietintävaihetta. Mietin vielä, mikä on vuoden 2019 agenda. Toisaalta huvittaisi olla hetki paikallaan, toisaalta lähteä reissuun jonnekin aivan uusille kulmille. Elämä tarjoaa niin rajattomat määrät erilaisia mahdollisuuksia, etten osaa päättää. Olisin voinut itse kirjoittaa varmaan puolet tekstistäsi, niin paljon samoja ajatuksia meillä on. Tsemppiä kovasti tälle vuodelle! <3
Sen mitä itse olen oppinut kaiken tämän reissuelämän ja arkielämän ristitulessa on, että asiat loksahtelevat kohdalleen omalla painollaan, ei auta vaikka kuinka yrittäisi välillä järjevästi ajatella ja järjestellä elämäänsä. Omia tunteita ja ajatuksia täytyy vain osata kuunnella. Välillä vain tarvitsemme näitä "kipuiluja", jotta löytäisimme taas sen oikean suunnan elämässämme. Joten älä stressaa, niin kuin varmasti jo tiedät, kaikki menee niin kuin on tarkoitettukin. <3 Ihanaa loppureissua ja ihan mahtavaa ausseihin paluuta, toivottavasti nähdään taas jossakin vaiheessa! <3
Mielenkiintoista lukea myös näistä diginomadina olon varjopuolista ja todellakin oma terveys pitää laittaa etusijalle. 14 kuukauteen on mahtunut paljon upeita paikkoja teillä, mutta voin kuvitella miten myös arjen rutiinit alkaa kiinnostamaan. En tiennytkään / muistanutkaan, että siulla oli taustaa hyvinvointia-alalla, mielenkiintoista! :)
Minäkin olin nomadina, mutta myös omien kokemusteni pohjalta se on aivan liian rankkaa. Etenkin se paikan vaihto jatkuvasti, kun väliaikaisia majoituksia on niin vähän tarjolla Euroopassa, erilaisten tapahtumien tai sesongin takia voi hinnat nousta yli sadan ja kaikkea muuta tollasta jotka hankaloittaa kaikkea. Jotkut myös ilmoittavat täysin yks kaks että on täyttä, jolloin tulee kiire etsiä uusi majoitus, uudet reitit yms. Viime kesänä olin Costa Blancalla pari kuukautta, mutta sitten alkoi tulla huippuhelteet ja suuri osa majotuksista tuli täyteen myös loma-asunnot täyttyi. Sitten menin junalla Ranskaan, jossa olikin paremmin tilaa onneksi ei tarvinnut helteillä elokuussa joka päivä etsiä majoitusta jossa olisi tilaa. Olen myös matkaillut tosi paljon mm. Saksassa bussi roadtripeillä, mutta vasta tänä vuonna huomasin että aloin voida pahoin. Ennen en, olenkin tullut siihen tulokseen että ilmansaasteet on varmasti lisääntyneet Keski-Euroopassa ja muualla. Siis ennen menin sellasia 8 tunnin bussimatkoja Saksassa ilman pahoinvointia ja ne sujui hyvin. Suomessa olen voinut aina pahoin autoissa, muualla se onnistui tai onnistuu. Mutta matkustelu, siitä ei tarvitse luopua. Australia kuulostaa ja näyttää aika mahtavalta, joten ei ole ollenkaan huono päätös lopettaa/siirtää nomadielämää! Tosin vaikka lopettaisi nomadiuden, aina voi vaikka kesäloman viettää ulkomailla tai ne muut lomat mitä on.
Vaikka en olekaan kokenut mitään vastaavaa, pystyn samaistumaan kokemuksiisi viime aikaisten kokemusteni pohjalta. Oma seikkailuni kesti seitsemän viikkoa Suomessa, mutta oli silti äärimmäisen huojentavaa palata lopulta tuttujen rutiinien ääreen.
Erityisesti kohta: ”Minusta on aina tuntunut, että minulla on liian monta kutsumusta. Siksi en ole osannut päättää, mihin suuntaan energiani keskittäisin, minkä polun kaikista lukemattomista mahdollisista valitsisin.” oli kuin näppäimistöltäni. Elämä on niin kutkuttavaa ja todella tuntuu, kuin vain taivas (tai mielikuvitus!) olisi rajana!
Ihanaa ja innostavaa jatkoa! <3